keskiviikko 14. elokuuta 2019

REISSUPÄIVÄKIRJA: Lontoo

Moikku täältä pahvilaatikkomeren keskeltä! Elokuu on ehtinyt karata jo puoleen väliin, enkä muista, milloin aika olisi viimeksi kulunut näin nopeasti. Koko kuun alkupuolisko on hurahtanut muuttoon, koulunkäyntiin sekä yleisesti elämään liittyviä asioita järjestellessä. Normaalissa elämänrytmissä unohtaa, kuinka paljon suuria ja pienempiä asioita tulee muistaa suuren muutoksen alla. Onneksi nyt suurin piirtein kaikki asiat, niin muuttoon kuin kouluun liittyvät, ovat hoidossa, joten voin hyvällä omallatunnolla keskittyä siihen viimeiseen, jättimäiseen koitokseen - pakkaukseen. Muutamme poikaystäväni kanssa uuteen kotiimme Puijonlaaksoon perjantaina, joten aikaa ei todella ole hukattavaksi.

Tämän postauksen tarkoitus ei kuitenkaan ole kertoa siitä, mitä pakkaan mihinkin laatikkoon (vaikka siitäkin riittäisi taivasteltavaa - etenkin vaatteiden määrästä...), vaan matkastani Iso-Britanniaan. Kera jättimäisen kuvapläjäyksen. Tästä tuleekin blogini historian ihka ensimmäinen lifestyle-postaus; alku juttusarjalle nimeltään REISSUPÄIVÄKIRJA. Kyseisen tägin alle päivittelen matkoistani sinne, tänne ja takaisin - aina, kun sellaiseen on opiskelijalla mahdollisuus.


Matkani alkoi 7.8. keskiviikkona, jolloin ajelin yöpymään ystävieni luokse Kempeleeseen. Aikaisin torstaiaamun sarastaessa kipusin koslaani ja ajelin Oulun lentokentälle, josta lentoni vei Helsinki-Vantaan kautta Lontoon Heathrow'lle. Menomatka meni paremmin kuin hyvin, ja osasin Lontoossa asuvan ystäväni ohjeilla metroon (toim. huom. kamalin paikka, missä vietin aikaani reissun aikana). Kuumankostean puolituntisen jälkeen saavuin Barons Court-nimiselle asemalle, jolta lontoolaisystäväni poikaystävä poimi minut matkaansa.

Yövyin Lontoossa pari yötä ystäväni ja tämän poikaystävän luona. Koko Lontoon-matkan tarkoitus olikin nähdä Amerikan kesäleirin aikaisia ystäviäni, joita en ollut nähnyt vuosiin. Kaikki muu, kuten uuteen maahan tutustuminen ja shoppailu, olivat pelkkää ekstraa. Vietin Lontoossa torstain ja perjantain. Torstaina kiertelimme Lontoon reunamilla, ystäväni asuinpaikan luona ja bongailimme brittiläisiä nähtävyyksiä, kuten takseja ja busseja. Pääsin pitkästä aikaa pikavisiitille museoon, nimeltään Victoria and Albert, jonka arkkitehtuuri kiehtoi minua vielä taidettakin enemmän. Ihastuin kovin lontoolaiseen maisemaan, etenkin rakennuksiin. Ne olivat aivan kuten televisiosarjoista. Upeita, vanhoja, koristeellisia rakennuksia, toinen toistaan korkeampia.






Perjantaina suuntasin lempikulkuvälineelläni metrolla Lontoon keskustan tuntumaan, josta koppasin mukaani minua tapaamaan tulleen skotlantilaisen ystäväni. Päivä vierähti kävellessä ristiin rastiin Lontoossa turistinähtävyyksiä ihaillen. Näytin melko varmasti aivan pikkutytöltä isossa pinkissä kaupassa, jossa myytiin pörröisiä shetlanninponeja. Silmät sädehtien katselin mahtavia rakennuksia ja kyselin niiden historiasta. Lontoo lumosi minut täysin, ja rakastuin etenkin pieniin kujiin ja toreihin, joissa ei tarvinnut puikkelehtia ihmismassoja väistellen. Mitä lähemmäksi keskustaa taivalsimme, sitä enemmän ihmisiä näimme. Ihan sama minne katsoi, näki silti liikettä. Se osa Lontoosta ei jäänyt mieleeni ihanana;  kaikki se kiire ja törmäily näytti stressaavalta.

Buckingham Palace oli upea. Juuri kun saavuimme paikalle, oli käynnissä vahdinvaihto. Palatsin vartijat soittivat musiikkia ja vaihto oli selkeästi nähtävyys, sillä ihmisiä oli saapunut paikoille sankoin joukoin. Näimme, kun vartijat mustat karvahatut päässään marssivat ja ratsastivat hevosilla ulos porteista samalla, kun seuraavat ottivat paikkansa palatsin edessä. Heidän työpäiviään ei kateeksi käy - seisopa itse puoli päivää paikoillaan ties missä kelissä. Sain kuulla, että itse kuningatar Elizabeth II oli juuri samaisena hetkenä sisällä linnassaan, sillä Iso-Britannian lippu liehui rakennuksen katossa.


Camden Market


Buckingham Palace

Covent Gardenin markkina-aluee oli todella tunnelmallinen pieni shoppailualue, josta en kylläkään ostanut yhtään mitään. Esteettisesti se oli kuitenkin todellakin näkemisen arvoinen, kuten kaikki muutkin paikat, joissa vietimme aikaa. London Eye ja Westminster Abbey näyttivät juuri niin upeilta kuin kuvissa, tosin niiden sisällä emme käyneet. Ehkä sitten, kun palaan taskut vähän enemmän täynnä roposia, astun myös maailmanpyörän kyytiin. Mieluiten jollakin jononohituslipulla, sillä populaa riitti myös tuossa turistikohteessa. Maisemat olisivat varmasti olleet päätähuimaavat.

Big Ben oli pettymys, sillä siitä ei oikeastaan nähnyt muuta kuin kellotaulun. Kelloa restauroitiin, joten sen ympärillä oli rakennustelineitä ihan kellotapulin huippuun asti. Ostinkin itselleni muistoksi Big Benistä avaimenperän, josta näkee kellon paremmin kuin luonnossa. Thames-jokikin oli melko iljettävän näköinen, mutta mitäpä muuta voisi kaupungin keskellä virtaavalta joelta odottaa. En edes uskalla veikata, kuinka monta kokistölkkiä joen pohjassa lojuu.

Covent Garden ystäväni Chloén kanssa





Kävimme nappaamassa mukaan lounaan kahvilasta Trafalgar Square'n kulmalta. Aukiolla olisi sijainnut myös National Gallery, mutta jätimme sen tällä kertaa väliin. Myös paljon katutaiteilijoita esiintyi niin tällä aukiolla kuin päivän muiden kohteiden läheisyydessä. Yksi kohteista oli Piccadilly Circus, joka suurine valomainoksineen tuntui matkivan New Yorkin keskustan meininkiä. Se ei häikäissyt minua yhtä paljon kuin Covent Gardenin lähellä sijaitseva Neal's Yard. Neal's Yard oli pieni aukio syvällä rakennusten suojassa teiden ympäröimänä. Aukio oli aivan todella sievä ja vehreä - en ihmettele, miksi se oli ystäväni suosikkipaikka Lontoossa.

Päivän viimeinen nähtävyys oli shoppailukatu Oxford Street. Kävimme muutamassa kaupassa keventämässä rahapusseja (tai oikeastaan sen tein vain minä...), jonka jälkeen suuntasimme pieneen pubiin cocktaileille. Satuimme istahtamaan sinne juuri parahultaisesti, sillä koko päivän auringonpaiste vaihtui rankkasateeseen. Kadut tulvivat ja metroja oli jouduttu evakuoimaan, samoin junaliikenne häiriintyi. Sateen mukana saapui myös todella kova tuuli, jota kesti koko viikonlopun yli.

Neal's Yard



Oxford Street

Lauantaina suuntasin junalla tunnin päähän Peterborough-nimiseen pienempään kaupunkiin. Kahvittelin aamupäivästä neljä vuotta sitten Kyproksella nuorisovaihdossa tapaamani kaverin kanssa, jonka jälkeen neljä leiriaikaista ystävääni hakivat minut seisoskelemasta kaupungin ostarin kupeesta. Voin kertoa, että oli ihana tulla yllätetyksi ryhmähalilla selän takaa - etenkin, kun kyseisiä ihmisiä ei ole nähnyt kahteen vuoteen.

Ajoimme Peterboroughista Burghley House-nimisen kartanon parkkipaikalle. Kävelimme kartanon pihalla sitä ihastellen ja myrskytuulta taivastellen. Tämäkin rakennus oli kerrassaan upea ja todella suuri. Burghleyn alueella järjestettiin viikko vierailuani ennen suuri ratsastuskilpailu, ja nurmella oli edelleen maastoesteitä. Aivan upea kohde maaseudulla - voin vain suositella, jos jostakin syystä sattuu alueelle eksymään. Nimenomaan eksymään, sillä harvempi varmaan turisteilee Stamfordin alueella. Matkalla ystäväni kotiin Uppinghamiin sain nähdä kaunista maaseutua - oli todella mukava katsella muutakin kuin Lontoon sykettä.


<3




Viimeinen ilta kului rennosti ruuasta ja juomasta sekä Stamfordin yöelämästä. Sunnuntaiaamuna söimme ulkona ja tilasin ensimmäisen englantilaisen aamupalani. Teetä, pekonia, makkaraa, kananmunaa, paahtoleipiä, papuja, sieniä, paistettua tomaattia ja jonkinlaista frittiperunaa. Melkoinen kattaus. Hyväähän se oli, mutten kuitenkaan ajatellut tulevina opiskeluvuosinani ottaa ateriaa jokapäiväiseen menuuni - tai edes kuukausittaiseen. Aamupalan jälkeen lähdin Peterborough'sta takaisin Lontoon Kings Cross-rautatieasemalle ja hyppäsin metroon. Kävin vielä moikkaamassa Lontoossa asuvaa ystävääni ja tämän poikaystävää. Sohvalla löhöily oli hyvä breikki matkustamisesta, sillä pian minun täytyi jatkaa matkaani metrolla lentokentälle.

Tähän mennessä koko matka oli sujunut tosi sujuvasti yhtä junan rikkoutumista ja vaihtoa (a piece of cake) lukuunottamatta. Kotimatka oli aivan toista maata. Lento oli jo alussa myöhässä 20 minuuttia, ja minulla oli vaihtoaikaa Helsingistä Ouluun 50 minuuttia. Tässä vaiheessa en vielä ollut huolissani, sillä näin on käynyt monta kertaa aiemmin ja kaikki on lopulta mennyt hyvin. Kun kävelimme tunnelia pitkin koneeseen 18.28 ei lähtöaika 18.30 vaikuttanut kovin realistiselta. Ei silti paniikkia, sillä ajattelin, että ehtisimme ilmaan korkeintaan vartin päästä.

Toisin kävi.

Minä ja Lucy <3

Lento oli lopulta kaksi tuntia myöhässä ukkospilvien takia, eikä lentokoneessa toiminut ilmastointi. Olin siinä suhteessa onnekas, että istuin toiseksi viimeisessä rivissä ja lentoemot avasivat koneen suuret ovet, jotta ilma kiersi edes vähän. Koneen keskellä oli varmasti aivan järkyttävän tukala. Kun lopulta pääsimme ilmaan, tiesin missanneeni jatkolennon. Sen viimeisen Ouluun.

Raivattuani tieni ulos lentokoneesta puikkelehdin ihmisruuhkan välissä päästäkseni mahdollisimman nopeasti infotiskille. Hetki siinä pikakävelemisessä meni, mutta lopulta olin infon jonossa yllättävän hyvällä paikalla. Saimme myöhästymisen johdosta voucherit sekä kentän Alepaan (17e) että lentokenttähotelliin. Kysäisin minua palvelleelta naiselta, missä Hilton, hotelli johon olin menossa, sijaitsi. Kävin kuitenkin ensin Alepassa ostamassa kaikenlaista syötävää aivan täysin mieliteon viemänä.

Alepasta poistuttuani lähdin aivan väärään suuntaan, oikean sijasta vasemmalle. Tämä koitui kohtalokseni, sillä yritin ensin seikkailla tuloksetta ulos taxiparkista. Huomioliiviseltä mieheltä parkissa sain ohjeet palata sinne mistä tulinkin. Löysin lopulta ulos terminaalista, mutta minulla ei ollut pienintäkään aavistusta minne mennä. Pyöriskelin ympyrää toimimattoman GPS:ni kanssa ja yritin puoli kahdelta yöllä saada selville, missä hitossa minun pitäisi olla. Lopulta löysin parkkialueiden kartan ja lähdin suunnistamaan parkkien avulla yöpymispaikkaani.

Olisipa itsellänikin tällainen näkymä makkarin ikkunasta, kuten kaverini luona...

Puolen tunnin harhailun jälkeen, yllätyksekseni ilman täydellistä hermoromahdusta ja itkupotkuraivaria, löysin Hiltonin. Tiskillä palveltiin muutamaa asiakasta ennen minua, joten keskityin juuressipsieni rouskutteluun ja odotin kiltisti vuoroani. Se kesti kuitenkin epäilyttävän kauan. Lopulta muutaman soiton jälkeen asiakkaille ilmoitettiin, ettei heille löytynyt paikkaa hotellista. Hilton oli täynnä 500e/yö sviittejä lukuunottamatta, eikä Finnair niitä aikonut maksaa. Kuulin, kun edelliset asiakkaat käännytettiin takaisin sinne, mistä tulivatkin ja kävin iskemässä oman voucherini pöytään. Sama tarina.

Lähdimme siis erään pariskunnan kanssa suunnistamaan takaisin infotiskille. Onneksi tämä pari oli tullut oikeaa, lyhyttä reittiä hotellille, joten matkassa takaisin kentälle ei kestänyt kymmentä minuuttia kauempaa. Terminaalissa yritimme epätoivoisesti löytää infotiskin tai edes jonkun, jolta kysyä neuvoa. Ehkä turha mainita, mutta kahden jälkeen yöllä ylimääräistä henkilökuntaa ei ollut pyöriskelemässä palvelualttiina meitä odottamassa. Päätimme palata alkuun ja tajusimme, että infotiskille vievä ovi oli yksisuuntainen. Huomasin oven vieressä napin Tullille, joten rimpautin sitä muutaman kerran ja ystävällinen mies vieressämme huomautti puhenapeista lentoyhtiöille. Ei aikaakaan, kun viereemme ilmestyi lentoemäntä, joka hoiti meidät toiseen hotelliin, Scandiciin.

Helsinki-Vantaa

Ehdin lopulta nukkua pari tuntia ennen aamupalaa ja takaisin kentälle kävelemistä. Kello kahdeksan paluulento sujui vikkelästi nukkuessa, tosin laskeutumisen aikana ilmeni jokin tekninen ongelma ja laskeuduimme lopulta puoli tuntia myöhässä. En edes jaksanut enää välittää, sillä koko kotimatka oli ollut pelkkää vastoinkäymistä. Onneksi ajomatka sujui hyvin, vaikka teki tiukkaa pitää itseni hereillä. Renkaan puhkeaminen olisi ollut viimeinen niitti.

Onneksi Kuopio sekä koulu kutsuvat ihan pian, ja pääsen kirjoittamaan ihan oikeasti aiheesta. Miten tässä edes malttaa odottaa?

perjantai 2. elokuuta 2019

Valintakoe 2019

Ajattelin vielä kerran palata kevään 2019 valintakokeeseen, josta tosiaan onnistuin nappaamaan sisäänpääsyn arvoiset pisteet. Tämä postaus on hyvä viimeinen naula arkkuun, jonne voin jättää kaikki ajatukseni kokeesta ja palata niihin halutessani. En kuitenkaan usko, että kovin usein haluaisin tätä koetta muistella, vaikka se antoikin koulupaikan...

Kuten aiemmin totesin, koe tuotti todella monelle harmaita haituvia ja hiustenlähtöä. Päänsärkyä, itkua ja huonovointisuutta tuskin tarvitsee edes mainita, sillä ne olivat varmasti kovin yleisiä. Itse  harjoitin istumalihaksiani, kun jouduin istumaan salissa kuusi tuntia kokeen kestäessä viisi. Olin ensimmäisten joukossa sisällä ja viimeisten joukossa ulkona. Tämä sen takia, kun halusin tekemään koetta eturiviin, eikä meitä kutsuttu nimien mukaan sisään. Tein viime vuonna kokeen Oulussa eturivissä, sillä olin salini nimenhuudossa ensimmäisten joukossa. Koin etupenkkipaikan todella hyväksi, sillä siinä katse ei harhaillut muiden selkiin tai ajatus ei karannut siihen, kuinka kivasti jonkun toisen kokelaan hiukset oli laitettu. Pakko kyllä myöntää, että ajatuksen harhaillessa etenkin ennen pääsykoetta luin luvattoman monesti tuutoreiden haalareiden merkkejä ja mainoksia. Kaikista kirkkaiten jäi mieleen haalarimerkki "Tarpeeksi fiksu lääkikseen" ja haalariin pakaran kohdalle painatettu "Palpoi tästä". Ei sillä, että olisin tsiigaillut sen tarkemmin. Sattui vain silmään.

Käytin molempina "totisina" hakukertoinani korvatulppia. En koskaan käyttänyt niitä opiskellessani tai tehdessäni harkkakokeita, sillä tein ne kaikki kotona. Kokeessa koin, että sain tulppien avulla paremman keskittymisen ja flow'n, kun hiljaisuus vallitsi pääni sisällä. Tai no, melkoinen puhvelilauma siellä ajoittain rynnisti fysiikan laskuja takoessa - valehtelisin, jos väittäisin muuta. Onneksi olen aina kyennyt rauhoittamaan itseni koetilanteessa, enkä pidä painetta ahdistavana. Tälläkin kertaa sain paine-energian kanavoitua oikein, vaikka myös tänä vuonna muutama huolimattomuusvirhe mahtui joukkoon. Ei kuitenkaan mitään viime vuoden genotyyppi-fenotyyppi-tehtävän kaltaista lukuvirhettä sentään. Sorruin olettamaan lukemani, kuten moni muukin.


Klikkaa tästä päästäksesi katsomaan vuoden 2019 tehtävämonistetta ja tästä vastausanalyysia.

Kokeen rakenteessa ei sinänsä ollut mitään yllätyksiä. Tehtäviä oli viiteen tuntiin melko paljon, 19 kappaletta. Monivalinnat olivat ensimmäinen ja aiempien vuosien tapaan kolmiosainen tehtävä. Suurin osa niistä oli melko perustehtäviä, eikä minulla mennyt niissä ihan kamalasti aikaa. Osasin pääosin vastata oikein niihin kysymyksiin, joihin päätin ruksittaa. Pari huolimattomuusvirhettä sinne  siitä huolimatta mahtui, kuten aiemmin mainitsinkin. Bilsan monivalinnat aiheuttivat eniten ihmetystä ja oikeastaan jonkin asteista huvittuneisuutta. Kun kysyttiin (C.3.), millä eliöllä on pienin ekologinen tehokkuus ja vaihtoehtoina olivat mm. koiranpentu ja laiduntava poro, ei pokka meinannut pitää millään. Saman reaktion aikaansai Australopithecus africanuksen elinaikaan liittyvä kysymys (C.11.), sillä käsittelimme ihmislajin evoluutiota valmennuskurssilla yhdellä saapasjalkabilsan viimeisistä luennoista. Kuuntelin luennon vähän puolivillaisesti, sillä en ajatellut sieltä tulevan yhtään kysymystä. Oi, kuinka väärässä olinkaan. Sama koski dinosauruksia (C.13.), mutta nivelmatojen piirteet sentään tiesin, sillä olin tänä vuonna tehnyt eliökunnasta taulukon. Sukupuutehtäväkin oli hauska, olen aina tykännyt niistä ja tässä kyseisessä oli kuitenkin hieman miettimistä.

Biologian avoimet tehtävät olivat kokeen alussa. Tehtävä kaksi sai skippauksen heti ensimmäisenä, mutta palasin siihen myöhemmin ajattelemaan järjellä. Järkeily tuotti melko hyvät tulokset, vaikka tehtävä oli vaikuttanut alkuun ihan mahdottomalta. Kolmosen olin opetellut varmana tärppinä, ja saamatta jäikin vain yksi piste. Neljä ja viisi olivat melko perus nimeämistehtäviä, vaikka vitosen kuvia piti tulkita vähän tarkemmin. Tehtävä kuusi oli sitten taas ihan omaa luokkaansa ja meni kerrassaan lottoamiseksi. En ollut lukenut mistään kirjasta taudeista, niiden aiheuttajista, leviämisestä, rokotteista saati oireista. Kaikki tiedot, mitä sain rustattua tehtävään, olivat peräisin uutisista tai eräästä tekemästäni harkkakokeesta. Osa kohdista meni puhtaasti arvailuksi. Ihan hyvin olin kuitenkin saanut veikattua, sillä pisteitä kertyi 10/14 - en olisi ikinä kuuna päivänä uskonut. Viimeiset bilsan tehtävät, seiska ja kasi olivat taas perusjuttuja, etenkin seitsemän. Kahdeksikon c ja b-kohdat menivät minulta vähän ohi, mutta 5/7p oli kuitenkin ihan hyvä saldo.

Kemian ensimmäinen tehtävä, kokeessa numero yhdeksän, oli molekyylin matka-tehtävä. Näissä olen ollut melko kehno, vaikka keväällä ne alkoivat hieman aueta. Ensimmäinen laatikko meni täysin oikein, toinen vähän sinne päin ja kolmas ei sitten ollenkaan oikeaan suuntaan. Kymppi oli helppo laskupyörittely. Tehtävä 11 puolestaan sai minut pieneen ahdistukseen, sillä en todella ollut opetellut kunnolla (tai melkein ollenkaan...) tätä uuden opsin spektriasiaa. B-kohtaan minulla ei ollut pienintäkään ajatusta, c-kohta puolestaan meni 1. ja 2. kohdan osalta oikein. Kolmonen ja nelonen jäi ajanpuutteen takia ratkaisematta, vaikka pyörittelin nelosta jonkun aikaa saamatta vastausta. Totta kai kokeen jälkeen vastaus oli todella selkeä enkä ymmärrä, miten en osannut piirtää sitä. Klassinen koeaivohäiriö. Tähän kaikkeen nähden 6/14p oli jo tosi monta pistettä. 12 oli helppo myös, vaikka a-kohdasta pisteitä söi se, etten ollut avannut nitroryhmää, b:n ja c:n vastaukset ansaitsivat täydet pisteet. Kylläpä tässäkin kohtaa nauratti - en olisi koskaan uskonut piirtäväni millimetripaperille suoraa lääkiksen pääsykokeessa... Tehtävä 13 oli monelle kompastuskivi, ja meinasin kompastua siihen itsekin. A-kohta meni täysin oikein, sillä keksin monimutkaisen ajattelun jälkeen yksinkertaisemman lähestymistavan, joka oikeutti kymmeneen pisteeseen. B-kohdasta putosi kuitenkin nollat, sillä laskin moolimassan rakennekaavan perusteella. Se jäi kokeen jälkeen vähän harmittamaan, sillä muuten ajatus laskuun oli oikea.

Erittäin paikkaansapitävä meemi ennen sisäänpääsyä

Fysiikka alkoi tehtävällä 14, joka oli aivan täysin matikkaa. Yksi piste täysistä putosi siitä, etten ollut muistanut laittaa vastaukseen negatiivista etumerkkiä. 15 oli myös melko lailla pala kakkua, sillä olin laskenut valmennuskurssilla monta vastaavaa tehtävää. A- ja c-kohdat menivätkin täysin oikein, b:ssä olin merkannut voimat väärin päin. Tehtävässä 16 haettiin momentin osaamista, joka on ollut minulle pikkuinen kuoppa. Päätin kirjoittaa paperille sen verran kun osasin, jotta se ei jäisi tyhjäksi ja täten tuottaisi edes vähän pisteitä. Tekniikka kannatti, sillä ansaitsin puolet täysistä pisteistä. 17 oli gravitaatioon liittyvä tehtävä, joka suhahti kyllä äkkiä ohi korvien. En ehtinyt paneutua tehtävään kunnolla ajan loppuessa, joten päätin tässäkin vain lätkiä pari kaavaa paperille ja jatkaa niiden ratkaisua kohtaan X, jotta edes pari irtopistettä tippuisi. Ja niinhän siitä tippuikin. Tehtävässä 18 lähdin väärään suuntaan ja koko tehtävä oli minulle melko hankala hahmottaa. Tästäkin onnekkaasti puolet pisteistä, sillä olin yrittänyt jotakin ja ratkaissut tehtävän loppuun, vaikkei se oikein mennytkään. Viimeinen tehtävä, 19, oli puolestaan täysin omalla osaamisalueellani ja siitä ei sen enempää sanottavaa - täydet pisteet. Mukavaa oli, että logaritmin arvoon oli laitettu vähän laskemista, eikä sitä annettu tarjottimella.

Kokonaisuutena erilainen ja monia vuosia hankalampi koe. Olen edelleen yllättynyt, että koe meni itselläni hyvin, vaikkei se siltä suorituksen jälkeen tuntunutkaan. Arvostelu oli melko lepsu, sillä laskin omat pisteeni n. 15p alakanttiin saaden lopulta 171p. Toki löysää arvostelua en pistänyt ollenkaan pahakseni. Mielenkiintoista nähdä, millaiseksi koe muuttuu ensi vuonna todistuskiintiön astuessa näyttämölle. Pakko myöntää; olen onnellinen, ettei minun tarvitse olla osa muutosta. Ihan hirveän isot tsempit teille, keillä muutos on edessä - pärjäätte ihan varmasti, kävi miten kävi!

Akseptien jälkeinen fiilis on odottamisen arvoinen <3

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Fiiliksiä

Pikku hiljaa olen alkanut tottua ajatukseen, että olen oikeasti lähdössä pian kouluun. Uusi koulureppu on ostettu itseasiassa huonon tuurin takaamiseksi jo ennen sisäänpääsyä, heh, ja muutama vuosi sitten Jenkeistä hankittu, edelleen minulle uusi kynäpenaali pääsee pian näkemään päivänvaloa laatikon pohjalta. Vatsanpohjaa kutittelee jo pelkkä syksyn miettiminen, etenkin, kun viimein sähköposteihin kolahtivat tuutorikirje ja Blastokysta. Blasto on Kuopion lääketieteen opiskelijat Ry:n eli tuttavallisemmin KuoLOn, lääkisläisten opiskelijajärjestön julkaiseman lehden, Kystan, erikoisnumero tuleville fukseille. 63 sivua täynnä tulevaisuutta, ensikosketus opiskeluun ja rientoihin. Ahmin koko julkaisun hetkessä - se hehkui yhteisöllisyyttä ja odottavaa tunnelmaa. Tuli olo, että meitä piskuisia fuksipalleroisia oikeasti odotettiin kouluun. Lehteen oli sisällytetty muutamia tapahtumia tulevalle vuodelle - ensimmäisenä minulle jäi mieleen toogat, joissa meidät fuksit kastetaan lakanoihin käärittyinä. Loppuvuoteen mahtuu opiskelun aloituksen lisäksi vaikka ja sun mitä perinteikästä tapahtumaa, joista osaan kertoa paremmin niiden koittaessa.

Voin kertoa, että tuntui todella hyvältä päästä viimein eroon luku-urakan aikaisista kirjoista ja muista papereista. Niitä oli ehtinyt kertyä "muutama" tässä lukion aikana ja etenkin sen jälkeen. Kirjahyllyssä pönöttäessään ne olivat kuin punainen vaate, joka muistutti minua parin vuoden tuskallisesta lukutaipaleesta. Niistä oli päästävä eroon. Onneksi eräs tuttava osti minulta koko kaksi banaanilaatikollista tilaa vieneen roskan, mikä hyödytti meitä molempia - minun ei enää tarvinnut katsella mitään pääsykokeesta muistuttavaa sisustuksessani, ja tuttavani hyötyy matskuistani omassa lukutaipaleessaan. Toisen roska, toisen aarre.


Nyt, kun pääsin eroon vanhoista materiaaleistani, on kirjahyllyssäni tilaa uusille opuksille. Saimme vastikään tervehdyksen myös kirjavastaaviltamme. Voin kertoa, että erilaisia kirjoja tulevalle syksylle (ja hieman myös keväälle) oli listattu monta. Samoja aiheita, eri kirjoittajia, eri aiheita. Yksi- ja kolmiosaisia anatomian atlaksia. Miten ihmeessä näistä pitäisi nokka näin keltaisena osata päättää, mitä haluaa? Minulla kävi onneksi tuuri, sillä ihanan nelosvuoden tulevan kollegani(!!!) avustuksella sain vähän suuntalinjoja sille, mitä ostan ja milloin. Sainkin käytettynä ostettua kolmiosaisen Thiemen anatomian atlaksen, joten pääsin yhteistilausta halvemmalla kolmiosaisen osalta. Mikäli en olisi tuota sattunut bongaamaan, olisin todennäköisesti päätynyt yksiosaiseen Thiemen atlakseen. Must-buy-listalla oli atlaksen lisäksi vain yksi kirja; Textbook of Medical Physiology kirjoittajanaan Guyton ja Hall. Sain myös kyseisen fysiologian opuksen ostettuna käytettynä, joten kirjabudjettini tulevalle vuodelle ponnahti tasan sataan euroon. Katsotaan, innostunko vielä ostamaan värityskirjoja, flashcardseja ja/tai muita kirjoja ja jonninjoutavaa hömppää, minkä voi kokea tällä hetkellä tarpeelliseksi. En ole varma, kuinka paljon tulen käyttämään varsinaisia kirjoja opiskelussani näin ilmaisten e-kirjojen ja muun materiaalin täyttämässä maailmassa.

Oma kelloni on jo siitä asti, kun kouluun pääsy varmistui, tikittänyt aikaa töiden loppumiseen. Viimeinen työpäiväni on viimeinen päivä heinäkuuta, eikä sinne ole enää kuin ohikiitävä hetki. Tai no, ei se oikeastaan päiviä laskiessa siltä tunnu, mutta taaksepäin vilkaistessa aika on kulunut kuin gasellin juoksu. En ole keskittynyt elokuuhun ollenkaan, vaan pääfokus on ollut koko ajan vain siinä, milloin työt loppuvat ja kuukauden loma alkaa. Vastikään tajusin, että viimeisen työaamuni sarastamisesta - kirjaimellisesti, sillä kello on soimassa 04.30 - on vain viikko siihen, kun lähden neljäksi päiväksi Lontooseen.


Olin luvannut itselleni, että ostan lentoliput Iso-Britanniaan, mikäli pääsen kouluun. Matkani pääasiallinen tarkoitus ei suinkaan ole turisteilu, vaikka aion sitä ahkerasti harrastaa. Lennän näkemään ystäviäni menneiltä vuosilta, muun muassa leiriohjaaja-ajoiltani. En ole nähnyt minulle rakkaita ihmisiä 2-4 vuoteen, ja nyt on viimein sauma, kun pääsen käymään. Brittein saari on minulle aivan tuikituntematon reissukohde, ja lähden Oulusta matkaan yksin. Olen varma, että kaikki menee hyvin, mutta kyllähän se vähän jänskättää pitkästä aikaa reissata itsekseen. Perillä minua odottavat kyllä ystäväni, mutta heidän luokseen pitäisi päästä jotenkin. Osata käyttää julkisia ja kaikkea. Onneksi puhelimessa on ulkomaillekin dataa jonkin verran ja osaan englantia hyvin. Tai osasin ainakin ennen, nykyään kieli on kyllä välillä melkoisen solmussa ja tankero-enkku painaa niskan päälle.

Kun kotiudun Lontoosta, muuttoon on enää alle viikko. Muutamme Kuopioon poikaystäväni kanssa elokuun puolessa välin. Pakkaamisruljanssi odottaa siis heti, kun saan purettua matkalaukun. Ja sitten yhtäkkiä olenkin Kuopiossa kuopiolaistumassa. Onneksi minulla on pari viikkoa aikaa tutustua kaupunkiin, joten kotiutuminen käynnistyy suht rauhassa. Uuden kodin jokaisesta ikkunasta näkyy metsää, ettei tule liian ikävä korpi-Kainuuseen.

Friends <3
Niin. Kun elokuu koittaa, on koko loppukuukausi ohi ennen kuin kalakukkoa sanoa. Syyskuun toisena päivänä astun ulos valoon ykkösluokkalaisen innolla. Pyöräilen kouluun elefantteja vatsassa ja vilkuilen väkijoukossa epätietoisesti ympärilleni arvioiden, ketkä saattaisivat olla tulevia kurssikavereitani. Ensimmäiset päivät ja viikot ovat aina täynnä uutuudenviehätystä, kunnes rutiinit alkavat tulla tutuiksi. Olen tutustunut suureen massaan ihmisiä kerralla viimeksi kaksi vuotta sitten Jenkeissä lasten kesäleirillä, kun yritin oppia muistamaan kaikkien työkavereideni nimet. Olen aina ollut vähän huono nimien kanssa, mutta kai siihenkin löytyy joku oppimistekniikka. On kutkuttavaa päästä tutustumaan kymmeniin ja taas kymmeniin uusiin ihmisiin.

En malta odottaa.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Tieni lääketieteen ylioppilaaksi

Ajattelin ensin otsikoida tämän postauksen "Kuinka onnistuin" tai "Näin pääsin lääkikseen", mutta päädyin lopulta neutraalimpaan otsikkoon. Totta on se, että lopulta onnistuin. Totta on kuitenkin myös se, että lääkikseen pääsy vaati aivan järkyttävästi työtä. Vaikkei sisäänpääsyuutisesta ole kuin alle kuukausi, on aika kullannut muistot lukemisesta. Ei turhaan sanota, että kaikki työ on sisäänpääsyn arvoista. Tehdyt uhraukset on helppo unohtaa, kun Opintopolkuun lätkähtää sana "hyväksytty". Tässä postauksessa tehdään kuitenkin katsaus siihen, miten minä lopulta pääsin lääkikseen.

VUOSI 2017

Valmistuin Sotkamon lukiosta hyvin arvosanoin; EEEEEEMM. E:t olivat äidinkieli, englanti, biologia, terveystieto, pitkä matikka ja ruotsi, M:t puolestaan fysiikka ja kemia. Olin lukiossa muutenkin ysin keskiarvon oppilas, joten silloin kuvittelin osaavani asiat ihan hyvin. Tiesin kuitenkin, etten osannut vielä tarpeeksi päästäkseni lääkikseen. Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, vuonna 2017 hain ensimmäisessä haussani eläinlääkikseen. Minun oli tarkoitus lukea pääsykokeisiin ylioppilaskokeiden jälkeen, mutta se tuntui lopulta ylitsepääsemättömältä. Päätin mennä kokeeseen turistina. Sen verran kerrottakoon, että en ollut lukiossa käynyt kemiasta vitoskurssia ja fysiikasta seiskaa, sillä olin kurssien alut kesätöissä leiriohjaajana Yhdysvalloissa. Tarkoitukseni oli tenttiä kurssit, mutta kirjoitukset painoivat päälle syksyllä 2016 - kurssit jäivät käymättä.

Istuin pääsykokeessa kaikki viisi tuntia ja tein rennosti sen, minkä osasin. Kokeen jälkeen taisin sanoa, että koe ja sisäänpääsy ovat "haastavia, mutta eivät todellakaan mahdottomia". Sain raavittua kasaan reilut 50 pistettä, joka oli puolet tarvittavasta sisäänpääsyyn. Välivuosi oli minulla oikeastaan suunnitelmissa, ja lähdin kesäksi takaisin Jenkkeihin töihin.

Everything's bigger in the US!

Syksyllä tutkiskelin eri valmennuskursseja ja päädyin Valmennuskeskuksen etäkurssiin. Kurssissa oli luentomuotoista opetusta, jota koin tarvitsevani. Aloitin lukemisen kurssin alkaessa marraskuussa. Olen ollut neljä vuotta, ja olen heinäkuun loppuun asti, töissä kaupan kassalla sekä lukion ohella että täysipäiväisenä. Sain vähennettyä tuntejani niin, että tein marraskuusta tammikuun ensimmäiselle viikolle neljää päivää n. 6-7 tuntia päivässä. Nyt kun jälkikäteen muistelin, tuntuu, että taisin lukea miltei joka päivä. Syksylle ei hirveästi vapaapäiviä kertynyt, sillä luin kolme vapaapäivääni 6-8 aktiivista tuntia päivässä ja lisäksi työpäivinä n. 3-5 tuntia. Heräsin seitsemältä ja aloitin lukemisen kahdeksan jälkeen. Toim. huom: ei mitään järkeä. Kellonajoissakaan ei ollut usein järkeä, sillä luennot olivat iltaisin. Luin aamun, kävin päivällä tallilla, salilla tai poikaystävän luona 40km päässä Kajaanissa. Illalla alkoi taas lukeminen, joka jatkui kahdeksaan tai yhdeksään, jonkun kerran jopa kymmeneen. Tähän sellainen facepalm-emoji.

Näin jälkikäteen en ylläty, että väsyin totaalisesti joulun alla. Asuin tällöin vielä äitini luona ja kiukuttelinkin hänelle kaiket päivät aivan turhista asioista. Purin stressiäni ja väsymystäni aivan väärään henkilöön, kun minun olisi pitänyt tajuta levätä. Pidinkin joulun alla parin viikon täyden tauon lukemisesta, mikä teki todella hyvää. Jäin kurssin aikataulusta jälkeen, joten uusi vuosi alkoi jäätävällä kirillä. Sain lopulta kiinni tahdin, mutta monesta aiheesta jäi tehtäviä tekemättä. Etenkin lukiossa käymättä jääneet kurssit jäivät taka-alalle, sillä ne olivat huonolla pohjalla muutenkin.

VUOSI 2018

Kevään lukeminen kulki selkeästi paremmin, sillä aloin heräämään myöhemmin. En enää karsinut unesta, kuten olin sekä lukiossa että pääsykokeeseen lukiessa tehnyt. Aikataulutin lukemiseni fiksummin, ja siirryin töissä tekemään vain viikonloppuja. Pidin palkatonta vapaata kuukauden ennen pääsykoetta, jolloin sain nimen omaan levätä ja kerrata. Fiilikseni oli positiivinen. Osasin jotkut asiat hyvin, jotkut asiat huonommin, mutta mahdollisuuteni sisäänpääsyyn olivat mielestäni realistiset. Etenkin ihmisen biologiassa olin päässyt suuria harppauksia eteenpäin. Harjoituskokeet ja vanhat pääsykokeet olivat menneet ihan hyvin, vaikken sinne kirkkaimpaan kärkeen yltänytkään. Kuten edellisestä postauksesta kävi ilmi, päätin lopulta hakea eläinlääkiksen sijaan ihmislääkikseen ja hankaloitin siltä osin sisäänpääsyäni. Kaupungiksi valikoitui Oulu, sillä se oli lähellä, pisteraja oli todennäköisesti alhaisin ja perinnöllisyyslääketiede ajatuksena kiinnosti tuolloin. Sitä näytti olevan Oulussa hyvin tarjolla erikoistumista ajatellen, vaikka eihän sillä oikeastaan olisi mitään väliä ollut.

Kokeessa tuntui, kuin olisin tekemässä harkkakoetta. Olo oli tyyni, ja pystyin ajattelemaan kokeessa hyvin. Tein kuitenkin muutaman typerän huolimattomuusvirheen (kuten luin fenotyypin genotyypiksi...), jotka söivät pistesaldoa. Kokeen jälkeen totesin, että sisäänpääsy on "siinä ja siinä". Meni ihan ok, mutten tiennyt, menikö se sisäänpääsyn arvoisesti ok. En uskaltanut rakentaa haaveitani liian korkealle ja olinkin hieman enemmän pessimisti kuin optimisti.

Rodos syksyllä 2018

Lopullinen pistesaldoni oli 138 raakapistettä, kun sisäänpääsyyn vaadittiin tasan 150. Jäin rannalle. Muistan jossitelleeni fenotyyppitehtävää, josta olisin saanut täydet kuusi, jos olisin lukenut oikein. Monivalinnoista kertyi kuusi miinuspistettä. Jos nuo virheet olisin pystynyt minimoimaan, olisin päässyt kouluun niukin naukin. Jos, jos ja jos.

Yllättävän nopeasti toivoin pettymyksestäni ja käänsin katseet tulevaan syksyyn. Koska sain Valmennuskeskuksen edellistä kurssiani vastaavan kurssin halvemmalla, ostin sen. Tein töitä täyspäiväisesti ja kävin poikaystäväni kanssa ulkomailla. Muutimme yhteen lokakuussa ja marraskuussa aloitin taas lukemisen. Töistä joustettiin onneksi taas todella hyvin, ja sain tehdä vuoroja samalla tahdilla mitä vuosi aiemmin.

Tällä kertaa tiesin, mitä minun tuli muuttaa. Herätys kahdeksalta, lukeminen alkoi yhdeksän ja puoli kymmenen väliin. Lukemista taukoineen ihan maksimissaan kahdeksan tuntia päivässä, viikonloppuina ei ollenkaan. Enemmän harrastamista ja sosialisoitumista - niistä uhrasin edellisenä hakukertana aivan liikaa ja se näkyi. Mikäli väsymystä ilmaantui, lukupäivä lyheni tai jäi pois kokonaan. Lukeminen oli selkeästi helpompaa kuin vuosi aiemmin, sillä lähtötaso oli parempi, aikataulutuksesta puhumattakaan. Opiskelu alkoi myös kiinnostamaan ihan itsessään - minusta oli mukavaa oppia uutta. Olen todella huono viemään itseäni mukavuusalueeni ulkopuolelle, mutta tänä lukukertana tein sen. Luin ja laskin enemmän minulle hankalia asioita ja tehtäviä. Otin etenkin kemian vitoskurssin ja fysiikan seiskakurssin asiat tarkempaan syyniin. Jouluna pidin vapaata virkeänä ja itsevarmana omasta tekemisestäni.


VUOSI 2019

Tammikuun alun jälkeen jatkoin töissä viikonloppujen tekemistä. Pääsiäisen jälkeen jäin kesälomalle kokeeseen asti. Kevään aikana luin viisi päivää viikossa ja tein Valmennuskeskuksen harkkakokeiden lisäksi kaikki vanhat pääsykokeet. Jokainen koe meni hyvin ja huomasin konkreettisesti kehitykseni. Etenkin vuoden 2018 koe meni hyvin ja toivoinkin, että olisin ollut nykyisellä tasolla silloisessa pääsykokeessa. Kun jälkikäteen miettii, olin pääsykoeurakan alkaessa ensimmäistä kertaa ja etenkin lukiossa tyhmä kuin saapas. Paperilla olin hyvä, oikeasti surkea. Vasta keväällä 2019 uskalsin sanoa, että osasin asioita oikeasti. Lukeminen maistui, kertaus sujui, itseluottamus kasvoi varoen, mutta varmasti.

Päätin hakea tänä vuonna Kuopioon, sillä pidin siitä Oulua enemmän kaupunkina ja olin kuullut oppilaitoksesta pelkkää hyvää.

Kokeen lähestyessä tunsin viimein olevani valmis. Olin tehnyt kaiken, minkä kykenin. Olin rehellisesti valmis kokeeseen ja paloin halusta näyttää uudet taitoni käytännössä. Kokeen sisältöä tai rakennetta en uskaltanut edes alkaa arvailla, sillä kokeeseen otettiin ensimmäistä kertaa LOPS2016. Pari biologian uutta asiaa opettelin huolella tärpeiksi, mutta onneksi myös minulle hankalia asioita, kuten sädeoptiikka, oli tippunut pois.

Kokeessa olin yllättävän rauhallinen, vaikka kokeen sisältö oli täysi yllätys. Omat bilsan tärppini olivat kuitenkin kokeessa, ja ne tehtävät osasin täysin. Minua alkoi naurattaa, kun monivalinnoissa kysyttiin muun muassa dinosauruksista ja ihmislaji Australopithecuksesta. Osa etenkin fysiikan tehtävistä oli hepreaa, mutta osasin kuitenkin laittaa jokaiseen tehtävään jotakin. Ahdistusta kokeessa ei syntynyt, vaikken selkeästi ollut omalla mukavuusalueellani. Luulin osanneeni ja valmistautuneeni kokeeseen hyvin, mutta silti se yllätti. Silloin tuntui, että se yllätti liikaa.

Parasta aivojen nollausta!

Kokeen jälkeen olo oli ristiriitainen. Toisaalta aivan tyhjä, mutta samalla ihan hyvä ja ihan kamala. Jouduin istumaan salissa kuusi tuntia, sillä olin ensimmäisten joukossa sisässä ja viimeisten joukossa ulkona. Ehdin ajatella odottelun aikana, ja saavuin äitini kuljettamaan autoon rauhallisin mielin. Äiti kertoi nähneensä itkeviä ihmisiä, enkä yhtään ihmettele. Etenkin abeille koe oli varmasti aivan järkytys, sillä lääkis näytti melko montaa keskisormea uudelle opsille ja sen "helpoille sanallisille tehtäville". Oma kokeeni tuntui menneen lopulta ihan hyvin, mutten uskaltanut olla yltiöpositiivinen. Koe oli ollut hankala lähes kaikille.

Laskin itselleni suuntaa-antavat pisteet, ja sain 156p. Jätin pisteyttämättä pari tehtävää, joihin olin kirjoittaa tuhrustanut jotakin epämääräistä aiheeseen liittyvää. Ajattelin, että minimissään pisteeni voisivat olla 145, maksimissaan 160. Kaikki, kenelle juttelin näistä, sanoivat minun pääsevän kyllä kouluun. Vaikka yritin olla rakentamatta pilvilinnoja, ne paisuivat tahtomattani. Halusin kouluun niin järkyttävän kovasti, etten ollut halunnut mitään samalla lailla ikinä koskaan. En edes omaa ponia. Puolitoista kuukautta kokeen ja tulosten julkaisun välissä tuntuivat todella pitkiltä. Whatsapp-ryhmissä spekuloitiin pisteitä, pisterajoja, tulosten julkaisupäivää ja ties mitä ikinä keksittekään, mistä voi spekuloida. Kun Opintopolun lähdekoodiin ilmestyi tilanmuutoksia tulostemme kohdalla, täydet psykoosit olivat valmiit.

Kuten tiedätte, pääsin kouluun. Lopullinen pistesaldoni oli 171p, eli laskin omat pisteeni roimasti (15p) alakanttiin. En olisi koskaan uskonut, että koe meni noinkin hyvin. Olin alkanut uskoa sisäänpääsyyni, mutten kuitenkaan noin suurella marginaalilla. Kuopioon vaadittiin 146,5p ja esimerkiksi Helsinkiin 157,4p. Olen edelleenkin hämilläni siitä, että oikeasti osasin. Toki ei pääsykoetta enää syksyllä saati kuuden vuoden päästä muistella, mutta itselle on mukava huomata konkreettisesti osaamisen kehittyminen.

Kolme vuotta, yhden turisiretken ja kaksi totista hakua se vaati. Mikäli tätä postausta lukee joku, joka on hakemassa tulevaisuudessa lääkikseen tai ihan minne tahansa, sanon kaksi kliseistä sanaa - älä luovuta. Tulee hetki, kun kaikki tekemäsi työ palkitaan ja unelmasi toteutuu. Helppoa se ei missään nimessä ole, mutta kun tekee hommia periksiantamattomasti, voi saavuttaa ihan mitä haluaa. Tsemppiä!

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Miksi lääkis?

Luulin, etten ole ehkä se tavallisin yleislääkikseen päässyt hakija. Selvisi kuitenkin, että jopa useampi Kuopion fuksi on käynyt läpi samantyylisiä ajatuksia kuin minä. Hyvästi siis ajatukset uniikista lumihiutaleesta.

Ihan pienenä halusin olla laulaja tai näyttelijä, mieluiten molemmat. Tykkäsin kovasti olla esillä, joten nuo vaihtoehdot kuulostavat jälkikäteen melko loogisilta. Nämä haaveet hautautuivat kuitenkin joskus ala-asteen aikana. Ehkäpä pääsen kokeilemaan jälkimmäistä, mikäli innostun mukaan KuoLon speksiin... Ensimmäinen varsinainen ammatti, mistä muistan haaveilleeni, on eläinlääkäri. Halusin eläinlääkäriksi niin kauan kun muistan halunneeni johonkin "oikeaan" tulevaisuuden ammattiin. Jo yläasteella opinto-ohjaajat varoittelivat minua siitä, mihin olin ryhtymässä. Keskustelu meni suunnilleen näin:

"Oletko miettinyt jotakin muuta ammattia kuin eläinlääkäriä?"
"En."
"Olisiko järkevää miettiä jotakin muuta, sinulla kun on noita siitepölyallergioita?"
"Ei."
"Jos kuitenkin allergisoidut sitten -"
"En."

Miltei identtistä keskustelua kävin myös lukion oponi kanssa, mutta lopputulos oli sama. Minä halusin eläinlääkäriksi. Piste. Mikään muu ammatti ei tuntunut kiinnostavalta. Olin ollut tekemisissä eläinten kanssa koko pienen ikäni; meillä oli ollut miltei aina koiria ja ratsastuksen aloitin jo pikkutyttönä. Tykkäsin kaikista eläimistä ja minua ei saanut hätkähtämään edes monen sukulaiseni mainitsema lehmän siementäminen ynnä muu tutkiminen. Olin päättänyt tulevaisuuteni ammatin ja siinä päätöksessä pysyin. Valitsin lukiossa pitkän matikan sekä fysiikasta, kemiasta ja biologiasta kaikki mahdolliset kurssit. Minulla oli suunta selvä. Äiti yritti ehdottaa hammaslääkärin ammattia, koska se oli "siisti sisätyö", mutta sitä minä en tahtonut. Enkä varsinkaan ihmislääkäriksi, koska en halunnut päätyä terveyskeskukseen kuuntelemaan päivästä toiseen flunssaa valittavia potilaita. Se oli ihan vihoviimeinen ammatti.

Minä ja ylläpitohevoseni Kalle, kuvan on ottanut Henna Arffman







Abivuonnani 2017 merkkasin hakevani Helsinkiin eläinlääketieteelliseen tiedekuntaan. Kävin kokeessa turisteilemassa ja lähinnä katsomassa koetilannetta. Edelleen olin vankasti sitä mieltä, että halusin eläinlääkäriksi. Syksyllä ostin valmennuskurssin ja aloitin lukemisen marraskuussa. Tiedostin, että eläinlääkistä silmällä pitäen taitoni olivat ihan hyvällä tasolla, sillä sinne on selkeästi alempi pisteraja kuin muille linjoille. Halusin toteuttaa haaveen, joka oli ollut minulla pikkutytöstä asti.

Syksyn ja lukemisen edetessä aloin kuitenkin miettiä. Yhtäkkiä mieleeni tulivat kaikki ne sanat, joilla minua oli yritetty saada muuttamaan haavettani eläinlääkärin ammatista. Ajatukset hiipivät mieleeni hiljaa, varkain. Ensin ne olivat vain pieni ääni mielen perimmäisen huoneen pienimmässä lokerossa, mutta pikku hiljaa ne alkoivat vallata enemmän tilaa. Sysäsin ajatukset pois mielestäni pitkin syksyä, sillä eihän minusta pitänyt tulla mitään muuta kuin eläinlääkäri. En kertonut pohdinnoistani kenellekään, pidin ne visusti omana tietonani. Läheisilleni aloin kuitenkin pohtia, pitäisikö minun hakea eläinlääkiksen lisäksi jonnekin muualle, vaikkapa englanninopettajaksi. Lopulta uskalsin kertoa mietteeni ääneen ja todeta, että ei, minusta ei tule eläinlääkäriä. Minusta tulee ihmisten lääkäri.

Ajatusten jäsentely ja lopulliseen päätökseen päätyminen oli huojentavaa. Tajusin, kuinka todellinen allergisoitumiseni riski oikeasti oli - olen allerginen kolmen eri puun siitepölyille ja nykyisin välillä heinäkin aivastuttaa. En halunnut, että kuuden vuoden opiskeluni menisivät hukkaan ja joutuisin valvomaan lihan leikkausta lopun ikääni. Toimistotyöhön minä en halunnut päätyä eläinlääkärinä - halusin olla eläinten kanssa tekemisissä. Ihan elävien sellaisten. Halusin jatkaa rakasta harrastustani hevosten kanssa ja omistaa joskus aikuisena koiran. Kaikki tämä olisi vaikeutunut, mikäli koulun tai myöhemmin työelämän aikana olisin allergisoitunut.

Perheemme koira, Morris <3
Edellä mainittu ei kuitenkaan ollut ainoa syy mieleni muuttumiselle. Huomasin, että mitä enemmän luin ihmisen biologiaa, sitä enemmän kiinnostuin siitä. Paloin halusta oppia ja etenkin ymmärtää lisää ja syvemmin. Olen halunnut ammatin, jossa voisin tavalla tai toisella auttaa ihmisiä. Lääkärin työssä pääsisin tekemään sitä konkreettisesti ja joka päivä. Intoni lääkärin ammattia kohtaan vain kasvoi kasvamistaan ja lopulta minun oli myönnettävä, että koko pienen elämäni mittainen haave eläinlääkäriydestä oli haihtunut. Ymmärsin, ettei minun olisi pakko jäädä terveyskeskuslääkäriksi, jos en tahtonut. Nykyään sekään ajatus ei enää haittaa - jokaisella lääkärillä töitä terveyskeskuksissa tulee eteen enemmän tai vähemmän.

Tällä hetkellä en voisi kuvitella parempaa ammattia kuin tämä, jota viimein pääsin opiskelemaan. Olen todella, todella innoissani lähdössä kuluttamaan luentosalien penkkejä ja imemään jokaisen tarjolla olevan tiedonmurun. Seuraavat kuusi vuotta tulevat varmasti olemaan elämäni parhaimmat vuodet, ja aion vaalia niiden jokaista hetkeä. En malta odottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Suuri haaveeni olisi joskus päästä tekemään vapaaehtoistyötä lääkärinä Afrikkaan alueille, missä avun tarve on todellinen ja suuri.

Nyt tiedän oikeasti, mitä haluan tehdä isona - olla lääkäri.

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Hitto. Mä tein sen.

Näin alkoi Facebookiin kirjoittamani julkaisu 26.6.2019. En ollut julkaissut tuohon someen aikoihin, mutta nyt minulla oli tosissaan syytä.

Mä pääsin lääkikseen.

Ja vieläpä Kuopioon, jonne ensimmäisenä vaihtoehtona halusin.

Voin kertoa, että oli aika uskomaton ja sanaton fiilis, kun näki allaolevan tekstin. Olin juuri tulossa tallilta, kun eräässä lääkishaku-Whatsapp-ryhmässä lähetettiin kuva. Kuvassa oli kuva tietokoneen näytöltä, jossa joku ryhmäläisen kaveri ei ollut päässyt sisään Kuopioon. Olin aivan varma, että tämä oli taas joku trolliviesti, joten päätin kirjautua Opintopolkuun; eihän tulokset ennen viimeistä mahdollista päivää voineet tulla. Järkytyin nähdessäni, että sivulla ei lukenutkaan se ahdistavan karmaiseva "Valinta kesken". Eikä edes hylkäys, vaan myönnetty opiskelupaikka. Itkuhan siinä pääsi.


Opiskelin kahtena välivuotenani molempina kuusi ja puoli kuukautta. Odottelua pääsykokeen jälkeen kertyi tuskalliset ja etanan lailla madelleet puolitoista kuukautta. Kaikki se kulutettu aika ja vaiva sekä kasautunut stressi purkautui kertaheitolla. Itkin matkan kotiin, itkin puhelimessa, itkin kotona. Lähdin töihin, myyjäksi ruokakauppaan, ja irtisanouduin. Töitä tehdessä havahduin siihen, kun hymyilin typerästi maitopurkeille. En voinut uskoa, enkä kyllä voi edelleenkään, että unelmani toteutuu. Olo oli todella höveli ja malttamaton - olisin vain halunnut mennä kotiin ottamaan selvää kaikista mahdollisista kouluun liittyvistä asioista. Sähköpostia tuutoreilta ja yliopistolta täytyy odottaa vielä elokuuhun asti enkä todellakaan tiedä, miten maltan.

Iso osa ennen koulua-checklististäni on jo tikattu, kuten opintotuen ja -lainan hakeminen sekä asunnon hankkiminen. Paljon asioita voi kuitenkin hoitaa vasta elokuussa. Heinäkuun viimeinen päivä on työpäiväni ja uuden asunnon vuokrasopimus astuu voimaan elokuun ensimmäinen päivä. Muutto sijoittuu elokuun puoleen väliin. Töiden loppumisen ja koulun alkamisen välissä on aikaa kokonainen kuukausi. Niin pitkää lomaa minulla ei olekaan ollut sitten yläasteen, joten aion nauttia siitä täysillä.

Olen aina tykännyt kirjoittamisesta ja nuorempana kirjoitinkin blogia tällä samaisella nimellä rakkaasta harrastuksestani, ratsastuksesta. Nyt, kun lääkis viimein häämöttää todellisena tulevaisuudenkuvana, päätin aloittaa kirjoittamisen uudelleen. Ehkä vain omaksi iloksi, ehkä myös muiden inspiroimiseksi. Eniten blogini painottuu aiheeseen lääketiede, mutta varmasti tulen kirjoittamaan postauksia myös muusta elämästäni ja hevosista. Tämä kaikki, mikäli innostukseni ja etenkin aikani riittävät blogin päivittelyyn, mutta se on sitten. Nyt on nyt. Ja nyt minä olen lääketieteen ylioppilas - erittäin onnellinen sellainen.